Sunnuntaina on mielenkiintoinen jumalanpalvelus. Sen lisäksi, että vietämme ehtoollisen, on luvassa yhden pariskunnan avioliiton siunaaminen.
Tietysti koko tilaisuuden suola on se, että Jepa vetää ylistyksen.
Itse aion puhua vielä “kadonneista helmistä”. Ajatukset ovat pyörineet edelleen miesten rohkaisemisessa ja heidän elämänsä vahvistumisessa.
Miesten identiteetti kristittynä, kotona, työssä ja seurakunnassa tarvitsee vahvistumista. Miesten täytyy päästä kokemaan uudella tavalla Jeesuksen seuraajana oleminen.
Meillä on ollut liian pitkään vallalla sellainen mummokristillisyyden malli, joka on pyrkinyt tekemään miehistäkin pikkumummoja, jotka eivät tiedä, miten elää miehisyyttään, toteuttaa ominaisuuksiaan (erilaisiakin) ja lahjojaan Jumalan palvelemiseen.
Miehenä oleminen on sisältänyt jossain määrin ripauksen syyllisyyttä.
Miten pitäisi olla ja elää, että sopii tähän naisvaltaiseen seurakuntaympäristöön, jossa kristillisyys on ollut sukkien kutomista pakanlasten hyväksi ja lähetyskahvien juomista lähetyssaarnaajien kannattamiseksi? Vieläkin voi tunnistaa, kuinka helposti aktiviteetit seurakunnissa määräytyvät naisten mieltymysten ja innokkuuden mukaan. Miehiä on tarvittu lähinnä silloin, kun on menossa rakennustalkoot tai jokin muu fyysisiä ominaisuuksia vaativa tehtävä. Niissä miehet ovat sitten paikanneet itsetuntoaan tekemällä pyyteettömästi töitä itseään säästämättä.
Onhan seurakunnan johtaminen toki perinteisesti ollut miesten hommaa, mutta kuinka monessa päätöksistä on ollut tunnistettavissa ”hellan takaa” annetut ohjeet. Naiset ovat hienoja johtajia ja siksi heidän johtajuutensa pitäisikin virallistaa, jotta epäsuora vaikuttaminen ja heidän roolinsa tunnistettavuus olisi selkeämpää. Uskoisin miestenkin voivan paremmin seurakunnassa, jos he saisivat tehdä töitä yhdessä naisten kanssa myös johtotasolla, kuten he voivat tehdä työelämässä ja perheessä.
Tunteisiin vetoavat saarnat ja laulut ovat osuneet vuosikymmenten ajan juuri naisiin. Miehet ovat seuranneet vahvoja emäntiään herätyskokousten penkkeihin ja siellä on istuttu pää riipuksissa miettimässä, miten tästä pääsisi karkuun.
Vahvat vetoomukset ja joskus painostaminen ovat taivuttaneet miehen kuin miehen tekemään parannusta ja antautumaan “Herran tahtoon”. Kaikessa on varmasti ollut hyvä tarkoitus, mutta monelle miehelle on jäänyt sieluun kaivertamaan kysymys; “Mitä tämä oikeasti tarkoittaa minun elämässäni ja arjessani?”
Näin on osaltaan luotu ilmapiiriä ja kulttuuria, jonka “tuoksuja” tarkkaavainen havainnoitsija voi yhteisöissämme vieläkin aistia. Paljon ovat asiat muuttuneet, mutta liian moni mies on vieläkin neuvoton oman elämänsä ja kristillisyyden yhteen sovittamisessa. Ovatko ne eri asioita vai yksinkertaisesti saman asian eri puolia? Vai ovatko ne jopa pyhiä, yhteen sulautumaan tarkoitettuja aineksia?
Opetuslapsen identiteettiin kasvaminen miehenä ei ole ollut helposti hahmotettava asia.
Vallitseeko miehenä olemisen ja kristittynä olemisen välillä niin suuri ristiriita, että on ollut pakko jäädä pois seurakuntayhteydestä?
Ovatko elämässä olevat kiinnostuksen kohteet luoneet sydämeen syyllisyyden tunteen, josta ei ole vapauduttu ilman välimatkaa seurakuntaan ja sen luomaan yhteyteen? Onko se ollut välttämätön ratkaisu?
Mistä pitäisi luopua ja millaiseksi pitäisi muuttua, että sopisi joukkoon?
Onko kasvun odotukselle aikaa seurakunnassa?
Onko seurakunta kyllin kypsä antamaan tilaa kasvuvaiheessa oleville nuorille uuden kokeilemiseen ja oman tiensä löytämiseen?
“Onko hahmottuva aikuisuus” todellinen ilmiö ja kasvun vaihe, vai vain nuorten aikuisten tietoista viivytystaktiikkaa vastuun välttämiseksi elämässä?
Kyllä meidän miesten pitää saada olla miehiä ja joskus myös sankareita. Ja se ei tarkoita, että hiljaiset ja arat miehet eivät sitä olisi. Sankaruus ei ole kovaa ääntä, esillä olemista tai esille tunkeutumista.
Me tarvitsemme aikaa kasvaaksemme, mutta kun olemme valmiita, meitä ei saa kukaan väistymään paikaltamme vastuunkantajina, isinä, puolisoina ja jumalanpalvelijoina. Me olemme rakentajia ja vaikuttajia, joiden työ ja vaikutus näkyvät, niin “sisikunnassa, perhekunnassa, seurakunnassa, kuin yhteiskunnassakin” (lainatakseni armoitettua setääni Ilkka Salmista).
Vahvistetaan minttukirkkoa yhteisönä, jossa naiset saavat olla naisia ja miehet miehiä. Annetaan aikaa kasvulle ja tuetaan sitä aktiivisesti.
Etsitään omia kadoksissa olevia helmiämme ja löydetään ne.
Pekka
PS. sunnuntain puhe voi olla sitten aivan erilainen, kuin tämä ajatuksen virta ;)
Hei!
Sunnutaina 8.1.2012 pidettävässä jumalanpalveluksessamme Vantaan Minttukirkossa puhun aiheesta “Helmen etsijä ja kätketyn talentin salaisuus”.
Olemme pastoritiimissä Mika Impolan ja Hanna-Maria Heleniuksen ja rukoustukijoidemme kanssa pohtineet seurakuntamme roolia niiden ihmisten elämän tukijoina ja kannustajina, jotka ovat syystä tai toisesta menettäneet säännöllisen yhteytensä seurakuntaelämään. Monet ovat olleet mahdollisesti aktiivisia vaikuttajia ja vastuunkantajia jossain seurakunnassa. Pois lipumisen syyt ovat eri ihmisillä erilaisia ja useimmat tämän kokeneet voivat helposti palauttaa mieliin niitä tuntoja ja syitä, jotka siihen johtivat.
On varmaa, että pitkä poissaolo seurakunnan keskeltä muokkaa ihmistä omalla pysyvällä tavallaan. Kokemukset saattavat olla hyvinkin kasvattavia. Myös elämän konkursseja on koettu.
Uskon kuitenkin, että olkoon etääntymiseen mikä tahansa syy, jonkin asteinen kaipaus ja odotus jää kytemään sydämeen.
Monet heräävät uuteen todellisuuteen, kun havaitsevat lastensa kasvavan ja tulevan elämässään vaiheisiin, jossa elämän suuntaa pitkällä tähtäimellä valitaan. Näissä tilanteissa moni isä tai äiti kysyy itseltään: ” Millaisen perinnön aion jättää lapsilleni elämää varten?” “Onko sillä hengellisellä perinnöllä, jonka itse olen saanut, vielä merkitystä lasteni elämässä?” Olenko koskaan osoittanut omalla esimerkilläni tietä kohti taivasta?” Samalla saattaa herätä kysymys oman elämän tarkoituksesta. Kysymys siitä, mihin elämäni parhaimmat voimavarat käytän, alkaa elää.
Kun näiden kysymysten vastauksena on uudistuminen uskon elämässä, jumalayhteyden päivittäminen ja seurakuntayhteyteen palaaminen, on tärkeää, että ihminen voi kaikissa näissä tasoissa kokea, että “vastine” on todellista ja uskottavaa. Aikuinen ihminen ei halua osallistua “kristilliseen pelleilyyn”, jossa elämän arjen ja todellisuuden kuilu suhteessa seurakunnan odotuksiin, opetukseen ja yhteyteen, ammottaa ylipääsemättömänä.
Monen aikaisempina vuosikymmeninä seurakuntaelämään pettyneiden ihmisten kokemus on ollut niin traumaattinen, että päätös pois lähtemisestä on tehtäessä ollut “lopullinen”. Jospa kaikki voisi kuitenkin vielä muuttua.
Haluan tänään sanoa sinulle edellä mainittuja polkuja kulkeneelle ja tuntoja tunteneelle, että asiat ovat muuttuneet monella tapaa vuosien saatossa. Edustamani seurakunta on paikka, jossa jokainen voi olla omana itsenään. Voi käydä läpi elämänsä vaiheita rauhassa, osallistua tai olla osallistumatta. Voit rakentaa omaa suhdettasi Jumalaan kenenkään painostamatta tai kiirehtimättä. Tärkeintä on, että se aarre, joka sinä olet, voisi tulla siihen arvoonsa ja käyttöönsä, joka sille Jumalalla itsellään on ja johon sinä itse haluat uskoa.
Kulttuuri, jota rakennamme, ei ole kosiskelevaa ja mauttomia kompromisseja hakevaa, vaan pyrimme olemaan reiluja ja aitoja. Tilaisuutemme ja yhteytemme ovat hengellisesti vahvaa, sopivasti rentoa, mutta samalla pyhää kunnioittavaa. Me rakastamme Jeesusta sydämestämme, mutta haluamme samalla palvella häntä jalat tiukasti maassa. Otamme huomioon ajassa tapahtuvan muutoksen ja rakennamme ihmisten elämän todellisuutta vastaavaa seurakuntaa.
Sinä olet arvokas helmi, jota Jumala etsii ja josta hän haluaisi hioa loistavan kiven. Elämäsi on arvokas sellaisenaan ja valintojasi voi kunnioittaa teit ne kuinka tahansa. Uskon kuitenkin, että se unelma, joka sinulla joskus on ollut, ja joka herkkänä taustasointina on kuulunut elämäsi hiljaisissa hetkissä, voi vielä puhjeta eloon, kun Herra itse tapaa sinut.
Nähdään Minttukirkossa
Pekka Salminen
pastori
Juutalaisuudessa odotus kohdistuu Messiaaseen, jonka tuleminen olisi ollut Israelin kansalle vapautuksen ja pelastuksen hetki. Jumalan lupaus Kuninkaan tulemisesta odotti täyttymistään.
Kun Jeesus ratsasti ”ikeen alaisen aasin varsalla” Jerusalemiin, hänet otettiin vastaan, kuin kuningas. Kansa hurrasi ja lauloi: ”siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimeen”. Monet uskoivat lupauksen täyttyvän hänessä. Pian osoittautui kuitenkin todeksi, että häntä ei pidetty loppuun asti Messiaana, vaan hän joutui oman kansansa hylkäämäksi, ja lopulta tapettavaksi. Ja edelleen kansa odottaa, odottaa häntä, joka jo kerran hiljaisena tuli heidän luokseen.
Kristillisessä vuosikalenterissa Adventti on aikaa, joka on valittu neljän viikon jaksoksi ennen joulua. Silloin odotetaan Jumalan tulemista ihmiseksi, Pelastajan ja Vapahtajan syntymää maailmaan. Joulu on kristitylle ennen kaikkea Kärsivän Kristuksen maailmaan tulon muistelemista. Hän, jonka juutalaiset hylkäsivät tulikin kaikkien kansojen pelastajaksi. Kirouksesta syntyi siunaus.
Laajemmassa mielessä Kristityn koko elämän tarkoitus on ”odottaminen”. Odotamme Hänen paluutaan. Uskomme pian tulevan päivän, jolloin Hän saapuu ja täyttää lupauksensa.
Aika ajoin voi tuntua, kuin aika pysähtyisi ja joutuu miettimään, kuinka kauan vielä pitää odottaa. Sukupolvi toisensa jälkeen on mennyt, eikä vieläkään ole tapahtunut mitään. On kulunut jo niin kauan, että maailmakin ivaa: ”Onkohan jo näytetty toteen, että odotatte tyhjää ja olematonta”. Samanlaiset kysymykset kaikuivat jo raamatun aikoina. Paavali muistaa ihmisten jo huomioineet tämän odotuksen kestävän.
Tässä odotuksessa on kuitenkin salaisuutensa. Uskovan sydämessä on tapahtunut jotain sellaista, jota ei pysty täysin sanoin kertomaan. On kuin sieluun olisi koodattu jotain, joka antaa syvän tietoisuuden ja varmuuden siitä, että lupaus täyttyy. Se mitä Jumalan on luvannut, on sittenkin totta. Siitä luottamuksesta ja siitä uskosta syntyy myös halu sukupolvi sukupolven jälkeen jakaa tämä elämän mullistava sanoma: ”Jeesus tulee takaisin”!
Odottavan aika ei sittenkään käy pitkäksi, kun on syy elää ja voi tunnistaa jokaisessa päivässä Vapahtajansa läsnäolon ja tiedostaa jokaisessa askelessa päämäärän.
Valoisaa odotusta
Pekka Salminen
pastori
Vantaan Minttukirkon musiikkipastori Hanna-Maria Helenius
